Viime viikon Helsingin Sanomissa (HS 31.10.07, s. A 4) oli järkyttävä juttu kipulaastarin yliannostuksesta vanhusten hoidossa. Se oli jatkoa tiedoille ja havainnoille vanhusten ja muidenkin laitoksissa asuvien ylilääkityksestä. Professori Sirkka-Liisa Kivelä kritisoi asiaa voimakkaasti viime keväänä sosiaali- ja terveysministeriölle tekemänsä selvityksen yhteydessä. Hän on myös tuonut esille lääkkeettömän hoidon tärkeyden.
Kuten monet muut, olen itsekin nähnyt omakohtaisesti rauhoittavien lääkkeiden iäkkäiden omaisten ja sukulaisten hoidossa. Kun omaiset ovat puuttuneet asiaan, on tilannetta saatu korjattua. Ellei omaisia olisi ollut tai asiaan ei olisi puututtu, olisi vanhus ehkä elänyt loppuelämänsä lääketokkurassa, fyysisesti ja henkisesti lamaantuen.
Onko näissä tapauksissa kyse tiedon puutteesta? Miten se on mahdollista, kun kuitenkin jokaisessa hoitolaitoksessa on sairaanhoitajia ja lääkkeet perustuvat lääkärien määräyksiin. Miksi omaiset sitten havaitsevat nopeammin kuin hoitohenkilöstö, että jotain on vinossa? Jos kyse on jostain muusta kuin tiedon puutteesta, asia pitäisi selvittää ja käsitellä avoimesti jokaisessa hoitolaitoksessa.
HS:n samalla sivulla on juttu, jonka mukaan vanhusten huollon keksinnöt ja oivallukset leviävät nihkeästi.
Aikanaan Suomessa onnistuttiin lapsikuolleisuus lähes poistamaan luomalla neuvolajärjestelmä. Kaikki äidit saivat ajantasaista tietoa lapsensa hoitoon. Opittiin mm. nukuttamaan jo aivan pieniä vauvoja ulkona talvellakin, mikä oli tärkeää lapsen terveelle kehitykselle. Moni muistelee kiitollisena elämästään ja lapsensa elämästä arkkiatri Arvo Ylppöä. Miksi ei näin teknisesti kehittyneenä aikana saataisi aikaan hyvää tiedonvälitysjärjestelmään vanhusten hoitoon? Nyt se on huomattavasti helpompaa.
Niin vanhusten hoito kuin ilmastonmuutoskin ovat asioita, joissa ei ole aikaa odottaa. Kun ihmisten elämästä on kyse, pitäisi ottaa käyttöön parhaat mahdolliset tiedon levittämisen ja hyödyntämisen käytännöt ja keinot, mitä on olemassa. Nyt niitä käytetään aivan muissa yhteyksissä. Ehkä aikaa on päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia... Joidenkin ihmisten elämää ajatellen on jo liian myöhäistä. Tietoa on paljon, se on saatava käyttöön suurimpia ja pienimpiä työyhteisöjä myöten.
Anne Kauhanen-Simanainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti